Frida ja valinnanvaikeus

Hetket ovat nyt käsillä. Muutama tunti aikaa ilmoittautua prokkikseen. Selailen jo hakemuksia ja yritän tehdä omia päätöksiäni. Kamalan vaikeaa. Jos sitä nyt kuitenkin kirjoittaisi pari roolia lisää ja ottais kaikki mukaan? Eiiii tästä piti tulla pienemmän ryhmän prokkis. Eieiejuukylläei. Pää on sekaisin. Tosi omituinen fiilis. Toisaalta paha mieli, koska nyt on karsinnan paikka, mutta fiilis on myös positiivisen jännittynyt. Nyt tämä näytelmä tuntuu todellisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

 Jäin itse töistä lomille ja saan vähän rentoutua työmaailmasta. Nyt on aikaa siis sukeltaa kokonaan ja totaalisesti emptyn maailmaan! Mulla on ollut pieni pelko viimeaikoina, sillä palaverimme ovat olleet todella teknisiä. Tottakai tekstiä on pakko saada kirjoitettua, hankehakemuksia tehtyä, toimintasuunnitelmia väsättyä. Nyt kuitenkin tarvitaan myös deepejä keskustelutuokioita. Mielestäni tekstissä on vielä muutama kysymys ja aukko, jotka ovat turhan auki. Tämä aiheutti suurta pelkoa ja ahdistusta. Tänään asiaan tuli kuitenkin muutos!

Annan oli lähdettävä käymään töissä ja sillä aikaa menimme Rikun kanssa kirkkopuistoon pohdiskelemaan. Aloitimme pohtimalla jokaisen roolihahmomme tarinaa, syitä toimia sekä haaveita. Saavutimme loistavan flow-tilan, jota olen kovasti ikävöinyt. Tarinaan tuli taas uusia vivahteita ja syvyyttä.

Riku meni käymään kotona ja Anna palasikin samalla töistä (tämä oli täyttä sattumaa :D). Kerroin Annalle kaikki pohdintamme ja jatkoimme Annan kanssa yhdessä. Kävimme suurta keskustelua muutamasta hahmosta ja se tuotti tulosta. Yksi päivä kävimme nimittäin pienimuotoista kinaa yhden hahmon motiiveista, mutta tämänpäiväisen keskustelutuokion jälkeen tajusimme toisiamme paremmin (myös sen, että olimme pitkälti samoilla linjoilla....).

Nyt odottelen iltaa. Ilmoittautumisaika umpeaa pian. Huomenna tiedämme projektimme näyttelijät. Hurjaa.

Riku kirjoittaa (arkistojen aarre ennen blogia)

4.7.2012 tiistai: EMPTY-blogia – osa 2

Tänään istuimme Annan kanssa Soppabaarissa lounaalla ja kirjoitimme nuorisoproduktion tiedotetta. Tästä hommasta on tulossa hetki hetkeltä todellisempaa. Harjoitukset alkavat suunnitelman mukaan kuuden viikon kuluttua, mikä kuulostaa todella oudolta.


Frida saapui töistä väsyneenä kolmen jälkeen, ja suunnittelimme näytelmän runkoa pidemmälle. Tämä sessio ei ollut yhtä varauksettoman innostuksen valtaama, joskin uskon, että aika hyvälaatuisia juttuja kirjoitettiin ylös tänäänkin. Minulle alkaa vähän hahmottua, minkä tyylisiä musiikkinumeroita näytelmään tulee. Mieleni kuhisee etäisesti ja pienesti siitä innosta, että en vielä tunne säveltäkään tästä näytelmästä – ja puolen vuoden päästä se kaikki on todellista ja pian yleisön edessä. Luomisprosessi on jännittävää ja arvaamatonta. Päänsisäiset visiot ovat kaikilla omansa ja jatkuvasti muuttuvia.


Odotan innostuksen ja kauhun sekaisin tuntein varsinaista tekstin kirjoittamista. En tiedä, tulemmeko kirjoittamaan enemmän erikseen vai yhdessä, mutta en pysty vielä kuvittelemaan minkälaista tekstiä tulemme tuottamaan. Itse näen koko näytelmän ehkä yhtenä isona runona, muista en tiedä. Onnemme on, että pystymme kommunikoimaan hyvin, ja keskinäisen kunnioituksen kautta toista kuunnellaan, eikä ketään tyrmätä. Omat ehdotukset ollaan heti valmiita myös vetämään pois, jos ne näyttävät epätoimivilta.


Kulissin nuorisoprokkis elää ja hengittää kulisseissa.

Riku kirjoittaa (arkistojen aarre ennen blogia)

14.6.2012 torstai: EMPTY-blogia – osa 1

Tänään iski epäusko: me todellakin tehdään tämä! Olin Annan ja Fridan kanssa ensi kertaa konkreettisesti ideoimassa tulevaa näytelmää. Puhuttiin ajattomuudesta, peloista, ihmisen havainnoinnista, Nuuskamuikkusen iästä ja kontakti-improsta. Illan mittaan alkoi päätäni todella huimata tieto siitä, että tälle on nyt johtokunta vihreää valoa näyttänyt. Tälle haetaan nyt rahoitusta. Tämä käsikirjoitetaan. Teen tähän musiikit.

Aiemmissa produktioissa on aina ollut se vanhempi, joku kokeneempi, joka on ollut turvana silloin kun ei ole ihan sujunut. Ja vaikka olisi sujunutkin, tieto siitä ettei koko vastuu ole omilla harteilla, vapauttaa tekemistä! Nyt on vain me kolme.

Mutta olen usein miettinyt ja puhunutkin taiteesta kahdella sanalla: pelkoa kohti. Viisi minuuttia ennen keikkalavalle menoa omat laulut on hirveää kuraa ja keikka-asukin naurettava. ”Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota”, sanoo joku Muumi-hahmo. Eiköhän tästä hyvä tule, ja tiedostan kuitenkin että omalla tavallaan tämä on se työvaihe, jota esityksen pyöriessä aina kaipaa. Emme tiedä hahmoista juuri mitään, emme juonesta, emme kokonaisesta työryhmästä. On vain kasa visioita, epätarkkoja määreitä, hapuilevaa kulkua tyhjän ladon lavalla.

Ja on se hienoa, että vaikka Kulissin näytelmä viedään nyt pois kesästä ja ladosta, niin se saa alkunsa samalla lavalla, jolla Pinokkio tänään pyöri. Ja Viulunsoittaja kuukauden päästä.