Niin, koko EMPTY - ja Minne huuto ei kanna -näytelmä ovat minulle tärkeitä. Jostain syystä erityisen tärkeitä. Tuntuu hienolta että saa olla teatterissa, joka on oikeasti vaikeaa ja vaatii hieman aivotyötä. Omaa roolia pitää miettiä, pohtia jokaista kohtausta erikseen ja toisiinsa liitettyinä. Siinähän on toisaalta se että kun itse miettii ikuisuudet miten täsmälleen jonkun asian pitää mennä ja sitten ohjaaja sanoo että, "Ei, se menee näin" se ärsyttää. Mutta sekin on ohimenevää.
Toki EMPTY toisaalta nielee aikaa ja voimavaroja mutta minä ainakin saan tästä ehdottomasti enemmän kuin mitä kulutan. Voihan siinä osana olla sekin että aikaa ei paljon kulu muuhun ja muut EMPTYläiset nyt vain sattuvat olemaan parhaita ystäviäni. Ja mikä mahtava fiilis onkaan kun keksii jotain uutta. Keksii uuden tavan tehdä jotain, tai vain uuden näkökulman johonkin asiaan. Mahtavaa on myös opetella uusi kohtaus, biisi, tanssi... Tuntuu hyvältä kun ensi kerran kuultuna jumalattoman vaikea kappale sujuukin porukalta niin hyvin että sitä ei edes tarvitse ajatella. Tästäkin toki kiitokset ohjaajille. Tuntuu mukavalta kun onnistuu kohtauksessa muistamaan kaiken mitä pitää tehdä, ja kenties kokeilee uusiakin asioita ja kaikki menee täydellisesti putkeen. Mutta tasapainon vuoksi pitää todeta että maailma voi alkaa hieman painaa niskaa kun Masennus-kohtausta käydään läpi kymmenettä kertaa putkeen. Mutta jälleen puhutaan vain pienistä tahroista timantissa.
On mielenkiintoista ja jännittävää seurailla näytelmän kehitystä, ensimmäisistä luonnostelevista, "Olet puoliksi täynnä hiekkaa" - harjoituksista, ensimmäisten laulujen kautta oikeaan, valmiiseen ja kauniiseen näytelmään. Tähän kun lisätään mahtavat ihmiset, jotka ovat saaneet minut ajattelemaan kaiken uusiksi, taitavat ohjaajat, jotka eivät yritä pönkittää itseänsä muiden yläpuolelle ja yleishenki, joka on avoimin ja lämpimin. Paine nousee tosin silloin tällöin melko korkeaksi, ainakin itselläni.
Välillä vain tulee olo että en ole tarpeeksi hyvä, ei tämä onnistu, teen kaiken väärin. Mutta sitten yht'äkkiä jostain suunnasta ilmestyy rohkaiseva sana. Hyväksyvä nyökkäys. Lämmin hymy. Ja silloin saa kohottaa päätään, suoristaa koneella löhöämisestä vääristyneen selkärankansa ja todeta, että tämä todella toimii. Tämä todella tapahtuu. Ja maailmanloppu ei iske 21.12. 2012. Se saapuu 26.1. 2013.
Joten, pitemmittä puheitta, minä olen Jolle, kiitos ja näkemisiin.
Maailmanloppua odotellessa.
