Humua

Juujuu, sanoisi Saarelman Kalle alias Don Toblerone. Riku vihjaisi jo hyvä tovi sitten, että joku bändiläinenkin voisi jossain vaiheessa kirjoittaa blogitekstin, joten otinpa ja ryhdyin. Sopivalla viiveellä. Sanat, joita parhaillaan luet ovat siis created by Lankakauppias, eli EMPTY-rumpali Antti, hei vain.

Bändin tarina tämän projektin parissa ei ole ollut, näyttelijöihin ja ohjausryhmään verrattuna, yhtä pitkä, mutta siitä huolimatta semimerkityksellinen. Näin rohkenen väittää, onhan kyseessä ollut kuitenkin musikaali. Siinä vaiheessa kun muu ryhmä aikoinaan kokoontui ensimmäistä kertaa yhteen, oli bändin lopullinen jäsenistö vielä epävarma. Siinä vaiheessa kun bändi kokoontui ensimmäistä kertaa yhteen, oli muu ryhmä työstänyt Huutoa jo monen kuukauden ajan. Siinä vaiheessa kun näyttelijät ja bändi kokoontuivat ensimmäistä kertaa yhdessä yhteen oli ensi-iltaan aikaa enää alle kuukausi. Tämä oli Rikun mukaan kuitenkin täysin tietoinen valinta. Luottamusta soittajiin kuulemma löytyi, mikä on tietysti tykki juttu.

Näin ollen treenikausi jäi bändin osalta melko lyhyeksi, missä oli niin hyvät, kuin heikommatkin puolensa. Hyvä siinä mielessä, että ”näin vältettiin bändin turhan paikalla lojumisen lisäksi muusikoiden totaalisen nopea kyllästyminen näytelmän biiseihin” (-R. Mäkelä 12/2012). Ohjaajasäveltäjällä oli toki pointtinsa, mutta täytyy kyllä rehellisyyden nimissä sanoa, että sitä myöten kun bändi on päässyt päivä päivältä (huipentuen enskariviikon jokailtaisiin treeneihin) paremmin ja paremmin ryhmään mukaan, sitä on saanu huomata miten harmittavan mahtavaa porukkaa koko EMPTY-väki on. Se, miten helppoa bändin oli vaan hypätä remmiin ja kokea kuuluvansa joukkoon, pisti väkisin miettimään, miten maukasta olisi ollutkaan, jos oltais päästy mukaan jo paljon aikasemmin! Samaan hengenvetoon todettakoon, miten maukasta onkaan se, että näytöskausi on vasta alussa. Ja se, että ohjausryhmä on kirjoittanut bändin näytelmän sisään, rooleineen kaikkineen, huh! Saadaan onneksi siis nauttia tästä mahtavasta tekemisestä ja ryhmähengestä vielä hyvän tovin verran.

Muutama sana ensi-illasta. Sellanen tosiaan oli, tuli ja meni viime lauantaina, huikeeta. Täysi tupa, täysi miehistö, täysi lataus. Reilun tunnin täysvaltainen keskittyminen oli ohitse nopeammin kuin se kuuluisa kissa. Saman fiiliksen voi suhteuttaa myös isompaan mittakaavaan: vastahan se Riku kertoi tuoreimmasta päähänpistostaan tehdä Kulissin nuorisotalviteatteria Annan ja Fridan kanssa. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Enskari itsessään meni hyvin. Mitä nyt Herra miehen kitarakamat ilmoittivat pari kertaa saaneensa yhteyden tuonpuoleiseen, diippii settii. Esityksenjälkeinen juhlahumu valtasi mielen hyväksi aikaa. Oli puheita, räppibattleja, RAF-awardseja, punahilkkoja, kulissikastetta (feat. vuoden koskettavin roolisuoritukseen perehtyminen mallia Myrkky-Panu ja kalsarit), ruokaa sekä paljon hyvää mieltä. Jee.

Loppuun vielä pala kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että saadaan erillisinä muusikoina ja yhtenäisenä bändinä olla mukana näin hienossa projektissa. Peace!

Koko Mental Nisulan ja Kortepohja Undergroundin puolesta vastustuskykyä nauttii

Paska Manaani

Keskisuomalaisen arvostelu / Aino Martiskainen

Minne huuto ei kanna 

Mullistus on tulossa, ja sekalainen joukko ihmisiä on joutunut saman katon alle sitä odottamaan. Se on klassinen asetelma elämän tärkeysjärjestysten pohdintaan.

Kulissin Empty-nuorisoryhmän kokonaan itse tekemässä musikaalissa Minne huuto ei kanna odotetaan maailmanloppua tarkemmin määrittelemättömässä mielikuvitusmaailmassa ja -majatalossa. Näyttelijöitä on peräti 14, joiden lisäksi lavan nurkassa on nelihenkinen elävä orkesteri (joka tosin on maskeerattu näyttämään kuolleelta). Tyylissä on Kulissia, vaikka puitteet ovat latoa pienemmät.

Lyhyehkö musikaali on aika synkkä mutta etenee vauhdikkaasti. Tarina on sarja dramaattisia kohtauksia, joissa henkilöiden kipukohtia ja ajatuksia hahmotellaan.

Nuoret esiintyjät ovat taitavia. Laulu, musiikki ja etenkin näyttävä tanssi toimivat hienosti, ja niiden aikana sisältö pääsee oikeuksiinsa. Varsinkin angstisen emännän (Laura Lintinen) sekä pelokkaan rakastuvan parin (Hilda Mikkonen ja Aarni Auerniitty) teemanumerot koskettavat. Kokonaisuutena esitys hyötyisi aiheiden karsimisesta. Ne ovat valtavia ja levittäytyvät laajalle: elämänpelko ja kuoleman odotus, traumaattiset kokemukset, itsemurha, rasismi muiden muassa.

Musiikkinumeroissa teemat saavat kauniin ja toimivan muodon. Lähempää todellista kokemusmaailmaa ammentaminen tarkentaisi hahmoja, ja puhekohtauksetkin saisivat ihan uutta konkretiaa.

Katsoja kaipailisi vain enemmän panostusta muihinkin kuin musiikkikohtauksiin, sekä sisällössä että esityksellisesti. Ohjaajien (Anna Huotari, Frida Rajaniemi, Riku Mäkelä), esiintyjien ja muun ryhmän osaaminen ja teatterirakkaus ovat ilmiselvät.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Anna Huotari, Frida Rajaniemi, Riku Mäkelä. Musiikki: Riku Mäkelä ja Jaakko Puusaari. Koreografiat: Frida Rajaniemi. Valot: Henry Vesin ja Juha Heikkola. Rooleissa: Sanni Vesterinen, Hilda Mikkonen, Aarni Auerniitty, Niko Miettinen, Petra Karjalainen, Lotta Ropponen, Joel Seppälä, Mia Leppänen, Eeva-Riikka Oja, Veera Karhinen, Olga Rajala, Vertti Ruodemäki, Laura Lintinen, Niina Kupari. Muusikot: Jaakko Puusaari, Panu Korhonen, Antti Manninen, Kalle Saarelma.

Enää tuntia 18 ja 10 minuuttia...

... siihen hetkeen, jonka vuoksi olemme kirjaimellisesti vuodattaneet verta, hikeä ja kyyneleitä. Tänään saamme levätä ja kerätä voimia. Ainakin minä olen miettinyt tänään kulunutta puolta vuotta ja sitä mitä kaikkea on saanut kokea. Haluaisin jakaa ajatuksiani teidän kanssanne ja olen päättänyt aloittaa alusta. Ehkä paikalla olleet muistavat, istuimme kaikki ringissä Ladon pihalla lähes puoli vuotta sitten ja saimme kuulla tarkemmin mihin olemme ryhtymässä. Siitä tuntuu olevan ikuisuus ja toisaalta vain hetkinen, kun olimme vielä nuoria ja viattomia. Tietysti me kaikki olemme vielä nuoria(kröhöm), mutta viattomuudesta ei kannata puhua.

Ladon pihalta ja sen vihreiltä pelloilta matka Miilun teatterille asti on ollut pitkä ja vaiherikas. Yksi merkittävimmistä etapeista on ollut varmasti reissu mökille metsän siimekseen. Siellä sai tutustua paremmin toinen toisiinsa ja kuten eräs ryhmän jäsen sanoi: Yksi parhaista muistoista oli se, kun oltiin illalla mökillä sinisessä huvimajassa ja juteltiin kunnon A-talk meiningillä ja Laura oli puheenjohtaja ja kaikkee sellasta. Se oli kivaa. Näitä hetkiä on vaikea laittaa “paremmuusjärjestykseen”, koska myös treeniajan ulkopuolelle jääneet tapahtumat ovat olleet aivan yhtä hohdokkaita ja tärkeitä, kuten yhteiset illanvietot pitkin syksyä ja talvea.

Olemme myös saaneet huomata ettei teatteriesitys ole vain näyttelijäsuorituksesta kiinni. EU-hankerahan hakeminen ja myös esityspaikan saaminen on ollut vaikeaa, jonka vuoksi hatunnosto ohjaustiimille ja kaikille muille, jotka ovat näitä asioita hoitaneet. Mutta ei se näytteleminenkään ole ollut ruusuilla tanssimista. Puoleen vuoteen mahtuu myös hetkiä, jolloin ei ole ollut mukavaa tai turhauttaa tai joku on loukkaantunut/kipeä . Kuitenkin nuo hetket tekevät hyvistä hetkistä vielä hienompia ja arvokkaampia.

Tämän vuoden sana on ollut yhteishenki, joka on Kulissin kuuluisa ominaisuuspiirre. Nuorisoprojektissa on ollut hienoa, kun harjoittelu ei ole tuntunut pakkopullalta vaan harjoitusten jälkeenkin on mukavaa jäädä vaihtamaan kuulumisia ja hengailemaan, vaikka se olisikin jo tehty harjoitusten kuulumisringissä, jotka parhaimmillaan ovat kestäneet tunnin. Uskomatonta on se, että nyt tuntuu kuin olisi tehnyt teatteria ja tuntenut nämä ihmisten aina, niin tiiviiksi porukkamme on tullut ikäeroista huolimatta. Emme ole toisillemme, ainakaan toivottavasti, vain näyttelijäkollegoita vaan eräänlainen perhe.

Haluan kiittää teitä, Anna, Frida, Riku, Vertti, Jolle, Sanni, Hilda, Veera, Mia, Niko, Aarni, Lotta, Petra, Laura, Olga ja Eeva, tästä puolesta vuodesta ja elämää suuremmasta näytelmästä. Tehdään siis sille huomenna kunniaa!

Teidän,
Niina (Henrik)

Jee bloginakki jeejee..

Tänään vuorossa Eeva/Eevis (aka. Sylvia). Tällä viikolla treenattu huuuurjasti vaikka on vasta tiistai…. Pitkiä päiviä tiedossa, koska ylihuomenna ennakko. MITÄÄÄ! Ja lauantaina, siis 4 päivän päästä ENSI-ILTA. Wou.. Onneks ollaan kohtuullisen hyvässä jamassa, mitä nyt meikkejä katotaan vasta huomenna ja kampauksiakaan ei olla ehditty kokeilla. Mutta eilen oli ihanaa kun Jarkko toi meille pleksin <3 Pienet pleksille! Ja melkeimpä kaikki muukin tarpeisto alkaa olemaan, että ihan hyvä :)

Ja alan ite nyt vasta hiffaa joitaki asioita mun roolihahmosta ja se on ihan hyvä että vasta nyt, koska sit se on aitoa fiilistä esityksissä. Ja oon tajunnu myös sen et turha yrittäminen ei oo hyvä, tietenki riippuu vähä roolista, mutta periaatteessa ei pitäis yrittää. Pitää olla se. (Tuntea se hiekka sisällä joka valuu ja liikkua sen mukaan miten se hiekka valuu sun sisällä. <-- lue Fridan taiteilijaäänellä.)

Mutta hyi kamalaa.. oikeesti huomenna vikat treenit. Viimeiset. Lopulliset. Tää on jo niin, ainakin mulle, tärkee ja iso osa elämää, ei tää voi loppua. Miten pärjään ilman näitä ihmisiä? En näe niitä joka torstai? Sylvia on minä, mä oon Sylvia. Mitäs tapahtuu sitten kun vika näytös??!?! En ees halua miettiä..

Pientä mainostusta vielä tähän loppuun: ensi-ilta on loppuunvarattu, jeejee, mut ei hätää, paikkoja on vapaana muihin näytöksiin. Ota siis puhelin kauniiseen käteen ja soita numeroon 044 550 5353 ja varaa liput. Näytösten ajankohdat näet esimerkiksi Kulissin facebook-sivuilta. 

Eeva kiittää ja kumartaa ja bileet jjeejee.

EMPTY-life

Nämä blogipäivityksethän tapaa olla sellasia kiiltokuvia "hei me tehdään teatteria ja meillä on koko ajan fantsuu ja ihanaa ja ollaan nuorii ja energisii!". Koen velvollisuudekseni jakaa pätkän tänaamuisesta FB-keskustelusta, joka herättää minussa hilpeyttä.

"Riku: Sori, alkaa näköjää kiristää tää käytännön asioitten hoitaminen kun koko muu elämä on tauolla, vilttiketjussa, pysähdyksissä, eikä mikään muu mee eteenpäi.

Anna: Jooo Juhaki kysy meidän puhelinkeskustelun jälkeen et onks teidän välit alkanu rakoilemaan :---D

Riku: No mitä nyt täältä murisen ennen aamukahvia vähän puhelimeen, voit vastata."

Turnausväsymys iskee, lavasteet (joita ei ole) kaatuu, mieli tekee vaan mennä äitin luo syömään ja nukkumaan.

Mutta totuushan on se, että päivääkään ei silti vaihtais ja viimeistään kun illalla pääsee tekemään taas nuorten kanssa sitä itse juttua eli teatteria, niin homma kulkee taas. Ja kulkee jo nyt. Tasan viikon päästä esitetään ennakossa. Huhheijaa. 8 kuukauden matka on kohta yhdessä etapissaan.

Kahden viikon päästä enskari oli eilen

Hei, se onkin nyt blogipäivityksen aika. Tällä kertaa ja myös ihka ekaa kertaa se on mun (eli Lotan) vuoro.

Tällä viikolla on saatu kaikenlaista tarpeellista kuten esim. koreografioiden hiomista tehtyä, vaikka pöpöt ovat selvästi ottaneet tosi monet emptyläiset uhreikseen juuri tällä viikolla. Tai no tuo ei kyllä ollut ihan totta, mutta kun emptyläiset ovat useimmiten niin hyvän vastustuskyvyn omaavia, että kun joskus ovat kipeinä, niin ne parikin sairauspoissaoloa tuntuu näin yhtäkkiä aika paljolta. Ja sitä paitsi se yksi muljahtanut nilkka ei kyllä ollut pöpöjen vaan kovien tanssiharjoituksien tulosta. Ja ehkä se on ihan hyvä tässä vaiheessa sairastella, eikä sitten ensi-ilta viikolla. Huh, ja siitä puheen ollen kahden viikon päästä ensi-ilta oli jo eilen (tai toissa päivänä jos tää jostain syystä julkaistaankin vasta maanantaina…)

Aika paljon kyllä harmittaa, etten itse päässyt nyt viikonloppuna hakkoihin enkä niistä siis oikeen mitään osaa kertoa, mutta iloisin mielin tässä ensiviikon harkkoja odotellessa.

Tämän sekavan purkauksen takana siis Lotta.

---

TOIM HUOM.
Käykäähän katsomassa kuvia harjoituksista Kulissin fb-sivuilta!
Terveisin toimitus. Eli Anna.

Viikko loman jälkeen

Viikko on ollut mukava. Pitkästä aikaa oli yhden kohtausen improamistakin, tai sellasta keikeilua että alkuun ei anneta kauheasti mitään ja sitten ohjaajat heittää lennosta et kokeile nyt tommosta ja mee sä nyt tonne ja sano näin. On niin kivaa vaan olla siinä tilanteessa vähän niinku joskus pikkusena ku leikittii ja sit tälle kävis näin. paljon on ihan teknisestikin uutta opeteltu mutta myös vanhaa hiottu.

Tänään (sunnuntaina) oli sitten vuorossa läpimeno ja ensimmäistä kertaa jonkun näköisen vaatetuksen kanssa ja vieläpä miilulla. Oli jännää kun yhtäkkiä olikin ihan oikeat vaatteet jotka piti vaihtaa, oikea lava ja vieläpä kaikki kohtaukset enemmän tai vähemmän valmiina mutta olemassa kuitenkin. Enää ei ollut välissä kohtauksia joita ei olisi ikinä ennen käyty tai olisivat pelkän impron varassa. Ensimmäistä kertaa aloin oikein kunnolla hahmottaa esitystä.

Sitten joku mainitsi että ensi-iltaan on vielä kaks viikkoo ja kuus päivää... ÄÄÄ jänittää, paljon. Yhtäkkiä sitä rysähti tuhat asiaa mitä ite pitää vielä hioa, pohtia ja opetella. Hassua miten sitä aina harjotuskauden alussa ajattelee että aikaa on loputtomasti sit aina loppupuolella miettii mihin se kaikki on menny. Toisaalta jännitys on ihan positiivinen asia, se saa monesti toimimaan.

Hilda, jolle bloginakki ilmaantui

Kahdella rintamalla

Tänään oli välipäivä treeneistä, mikä tarkoittaa sitä, että ohjaustiimi on tehnyt hommia. Itse aloitin aamulla kirjoittamaan nuotteja bändille ja yhteen soololauluun. Pääsin heti nauttimaan työn hedelmistä bänditreeneissä, jotka loppuivat juuri! Anna ja Frida taas kokoustivat toisaalla. Kuulemma yksi viimeisistä keskeneräisistä kohtauksista, musiikin ja mimiikan ympärille keskittyvä kohtaus sai lopullisen muotonsa. Vaatteitakin olivat hankkineet – niihin ei allekirjoittanut puutu ollenkaan (eikä ymmärrä niistä mitään..).

Saan nauttia tässä prokkiksessa ammattitaitoisesta soitosta. Kahden käden ja yhden suun kämydemot muuttuvat musiikiksi sillä sekunnilla, kun bändi saa laput eteensä. Musiikintekijän unelma. Bändissä soittavat Jaakko Puusaari, Antti Manninen ja Kalle Saarelma, jotka jatkavat Kulissi-uraansa suoraan viime kesän Pinokkiosta. Tänään saatiin mukaan myös iso vahvistus, kun pianotuplaajani Korhosen Panu tuli ensimmäistä kertaa soittamaan. Tulikin jo puheeksi, voisiko Panu soittaa kaikki näytökset, oli meinaan omaan ”silmät kiinni, kolmen kilon painot ja neljät lapaset kädessä” –soittoon verrattuna aika hyvänkuulosta…

Kun tämän prokkiksen vastuualueet eivät rajoitu pelkästään musiikkiin, vaan teen oikeastaan kaikkea, joku osa hommasta kärsii. Tässä prokkiksessa se on soittajille tehdyt laput: aikaa ei vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi siihen, että nuotit olisivat selkeitä, helpostiluettavia. Tai aina edes oikeassa sävellajissa... No, kyllä niillä on pärjätty, ja on ollut tietoinen päätös jättää tarkat nuotit tekemättä – ammattisoittajien kanssa voi myös yhdessä sumplia, miten hommat hoidetaan kotiin!

Yllättävän iso rauha on, vaikka ensi-iltaan on vain kolme viikkoa. Vaikka joka asia, mikä mieleen tulee on kesken (lavastus, puvustus, tanssit, laulut, näytelmä ylipäätään, julisteiden painatus, lehdistö…), on sietokykyä tullut sen verran, että ei puntit tutise liikaa. Kuten yksi rakkaista mentoreistamme, Riitta Vehmas viime kesänä sanoi: ”keskeneräisyyttä on vaan siedettävä”. Ja sitä on siedettävä – ja siitä nautittava - 26.1. asti. : )

Riku